Haarukanjäljen blogisarjan päätökseksi siirrymme Afrikasta takaisin Suomeen Pasilan Kääntöpöydälle. Siellä on kesällä 2014 ollut käynnissä ravinnekierrätyskokeilu, jonka tuloksena syntyi maukkaita kurkkuja – pissalannoituksella. Luit oikein. Jaakko Lehtonen kertoo, mistä on kyse.

Miksi kierrättää ravinteita?

Ihmisen jätöksissä on merkittävä määrä kasveille elintärkeitä ravinteita, joita ei hyödynnetä merkittävässä mittakaavassa missään päin maailmaa, vaikka joka puolella niitä ”tuotetaankin”. Erityisesti virtsa, johon sisältyy suurin osa ihmisestä poistuvista kasvuravinteista, on lähes sellaisenaan käyttökelpoinen, puhdas lannoite. Mitä enemmän ruokaa paikallisesti kulutetaan, vastaavasti sitä enemmän tätä potentiaalista lannoitettakin syntyy.  Miksi siis hukata luonnostaan optimoitua resurssia?

Maapallon niukat ja epätasaisesti jakautuneet ravinneresurssit

Kasvien tarvitsemista ravinteista erityisesti typen ja fosforin lannoitetuotantoon liittyy vakavia ruokaturvaongelmia. Typpilannoitteita valmistetaan pääasiassa maakaasulla ja siten koko ruoantuotanto vaatii osansa fossiilisesta energiantuotannosta. Esimerkiksi Suomen maatalous on typen suhteen hyvin riippuvainen Venäjältä tuotavasta maakaasusta.

Fosforikaivannaiset tulevat loppumaan eri arvioiden mukaan mahdollisesti 50-100 vuoden kuluttua. Fosfori on niinikään useimmissa maissa tuontitavaraa, sillä kaivannaisvarannot keskittyvät maapallolla harvoille alueille (Suomi on toistaiseksi omavarainen). Energian yleinen kallistuminen ja hupenevat kaivannaisresurssit tarkoittavat väistämättä lannoitteiden hinnannousua tulevaisuudessa.”

Systeeminen ja teknologinen haaste

Oheisessa kaaviossa (Kuva 1) on kuvattu typen kierto Suomen ruokajärjestelmässä. Ihan heti siitä ei kokonaisuus aukea mutta olennaista on verrata ruoantuotantojärjestelmän käyttämää typpeä ja ihmisravinnoksi päätyvän ruoan sekä edelleen yhdyskuntajätteen typpeä. Tästäkin ilmenee, että ihmisjätösten typpi ei päädy hyötykäyttöön (se haihdutetaan puhdistamoissa).

Ehkä vielä olennaisempi havainto on se, että nykyisellä ruoantuotantojärjestelmällä ja -tekniikoilla ei “hukkaravinteilla” pystyttäisi korvaamaan kuin vain pieni osa tarvittavasta typpipanoksesta. Kasvintuotannon pitäisi käyttää typpeä siis nykyistä paljon tehokkaammin, jotta suljettu kierto olisi mahdollinen. Nyt typpeä sekä varastoituu maaperään että haihtuu ilmaan ja valuu vesistöihin. Lisäksi karjatalous aiheuttaa merkittäviä hävikkejä typen kiertokulussa. Fosforin tilanne on samankaltainen (Kuva 2), huomattavaa on todella suuri maaperään kumuloituminen.

Lisäksi verrattain pienet hukkavirrat aiheuttavat merkittäviä ympäristöongelmia: typpeä haihtuu ilmakehään voimakkaana kasvihuonekaasuna, typpioksiduulina N₂O ja fosfori aiheuttaa vesistöjen rehevöitymistä. Pelkkä ravinteiden talteenotto ei siis riitä vaan koko ruoantuotannonjärjestelmä viljelytekniikoita myöden pitäisi suunnitella suljetuksi, eheäksi ja tehokkaaksi.

”Peeponics” – vesiviljelyä virtsalla

Ravinnetalouden iso kuva on yllättävän monisyinen ja tarvittavien muutosten kokoluokka valtava. Jotta pelkästä pohdiskelusta pääsisi eteenpäin niin vastapainoksi tarvitaan jotain käytännönläheistä ja helposti hahmotettavaa. Kääntöpöydällä on tänä kesänä testattu pelkällä virtsalla ja vedellä viljelyä vesiviljelyjärjestelmässä.

Kasvualustan pinta-ala on yksi neliömetri ja siinä on suhteellisen vedenpitävässä astiassa 10 cm paksuudelta huuhdeltua lekasoraa. Astian alla on 80 litran sementtilaatikko, josta 12 voltin ajastettu pumppu nostaa ravinneliuosta kahden tunnin välein kahden minuutin ajan kasvualustaan, jossa liuos nousee vähän yli puoleenväliin lekasoramassaa ja laskee sen jälkeen hiljalleen takaisin, vetäen samalla yläpuolelta ilmaa ja happea juuristolle.

Kyse on ns. Ebb n Flow -menetelmästä, joka on yksinkertainen ja helppo rakentaa. Ravinneliuoksessa on 70 litraa vettä ja 1-2 litraa virtsaa. Virtsa on alunperin varastoitu kuukaudeksi suljettuun astiaan, tässä tapauksessa ulkotiloissa. Kerta-annos on vielä kuumennettu eli pastöroitu pikaisesti ennen ravinneliuokseen lorauttamista.

Kääntöpöydän systeemi on rakennettu seuraavanlaisella tarvikelistalla – saa soveltaa!

• Erotteleva kuivakäymälä, pisuaari, suppilo tms. jolla keräät virtsan talteen
• Sopivan kokoinen suljettava muoviastia, jossa säilöt virtsan. Suosituksia on monia mutta kuukausi huoneenlämmössä pitäisi riittää.
• Virtsan pitäisi päätyä mahdollisimman nopeasti suljettuun astiaan.
• 80 litran sementtilaatikko
• N. 100 litraa hyvin huuhdeltua leca-soraa
• Kasvatusastia n. 20 cm korkea ja neliömetrin pinta-ala. Esim. lava ja lavakaulus ja paksua muovia vettä pitämään.
• Asuntoauton 12 V pilssipumppu + pätkä letkua ja läpivienti, netin karavaanarikaupoista löytyy, toki vesiviljelyyn on omatkin valikoimansa
• 12 V ajastin, ebaysta saa hyviä ja halpoja kiinalaisia
• Toinen paksumpi letku ja läpivienti ylivuodolle
• Vulcaponics-soraa mikrobialustaksi, hyttysverkosta pussi pH-mittausnestettä
• Johtokyvyn mittaaja, lisäksi typen mittaamiseen löytyy liuskoja, ehkä puutarha-alan ammattikaupoista?
• Merileväuutetta
• Vapaavalintainen konsti ja vehkeet virtsan kuumentamiseen ja lämpötilan mittaamiseen. Jenkkilässä kuulemma suositus kunnon bakteerisotkujenkin pastörointiin on 70 C puoli tuntia tai 80 C 2 minuuttia.

Virtsa lannoitteena

Terveen ihmisen virtsa on tuoreena lähes steriiliä ja sellaisenaankin oiva lannoite maapohjaisessa viljelyssä. Kun virtsaa kerätään useista eri “lähteistä” isoja määriä, on sen oikea käsittely tärkeää.  Virtsan säilöminen suljetussa (ei täysin steriilissä) astiassa saa aikaan hydrolyysin, jossa ureaasi hajottaa urean OC(NH₂)₂ ammoniakiksi NH₃ ja hiilidioksidiksi CO₂. Ammoniakki, joka on lievästi emäksinen, yhdistyy herkästi happamien H⁺-vetyatomien kanssa, jolloin syntyy ammoniumtyppeä NH₄⁺. Ammoniumtyppi on nitraattitypen NO₃^– ohella ainoa kasvien hyödynnettävissä oleva typen muoto. Virtsa siis muuttuu seisoessaan entistäkin tehokkaammaksi lannoitteeksi. Hydrolyysissä virtsan pH nousee (Kääntöpöydän testeissä 8-9 hujakoille), jolloin emäksisyys tuhoaa siihen mahdollisesti joutuneita patogeenejä.

Virtsassa on kaikkia kolmea pääravinnetta: typpeä, fosforia ja kaliumia ja mikroravinteitakin kohtalaisesti. Typpeä on suhteellisesti selkeästi eniten, noin prosentin verran virtsan painosta. Vesiviljelyssä typen määrä ravinneliuoksessa on yleensä 100-200 milligrammaa / litra. Nyt annostelussa on käytetty ohjeena 200 milligrammaa, jotta muitakin ravinteita riittäisi. Typen määrä virtsassa voi myös vaihdella suuresti. Annostelua on ohjattu liuoksen sähkonjohtokykyä mittaamalla, joka antaa hyvin suurpiirteisen kuvan ravinnesuolojen määrästä.

Peeponicsin ideana ei ole tarkka steriiliyden vaaliminen, vaan siihen on jopa toivottavaa saada oikeanlaista mikrobielämää. Mikrobien tehtävänä on muuttaa liuokseen mahdollisesti (mikrobien vaikutuksesta niinikään) ilmaantuvaa nitriittityppeä NO₂^– nitraattitypeksi. Mikrobien saamiseksi Kääntöpöydän peeponicsiin on laitettu huokoista vulcaponic-soraa sekä kasvualustaan että ravinneliuokseen, lisäksi loraus merileväuutetta ja toivottu parasta.

No toimiiko se?

Oheisista kuvista näkyy että kaikki testattavat kasvit, kurkku, chilit ja basilikat ovat kasvaneet mukavasti kesäkuun lopulta lähtien. Chilit ja kurkku ovat myös kantaneet hedelmää eli pelkästä typen aiheuttamasta kasvupyrähdyksestä ei ole kyse.

Muitakin elintärkeitä ravinteita on ollut saatavilla vaikka lehdissä lieneekin nähtävistä niiden osittaista puutosta. Testin tavoite on kuitenkin täyttynyt ja tuloksena voisi sanoa että virtsaa pystyy käyttämään vesiviljelyssä ravinnelähteenä, vieläpä varsin yksinkertaisin ja huolettomin menetelmin.

Virtsa-annoksia on tullut annettua vähän silloin tällöin, mutta kerran viikossa lienee hyvä tarkistaa ravinnetilanne. Mikrobitoiminnasta on vaikea sanoa muuta, kuin että ainakaan mitään “ylimääräistä kasvustoa” ei ole näkynyt vulcaponic-kivien vihertävää pintaa lukuun ottamatta.

Kasvien terveellisyydestä ei ilman laboratorio-testejä tietty pysty myöskään muuta sanomaan kuin että hyvältä maistuu ja hengissä ollaan! Tätä kirjoittaessa törmäsin Linköpingin yliopistossa 2013 tehtyyn graduun, jonka mukaan virtsan ja biolietteen käyttö ravinnelähteenä kaupallisessa kasvihuoneviljelyssä saattaisi hyvinkin olla taloudellisesti kannattavaa, pitääpä perehtyä tarkemmin!

Ravinnekierto ja kaupungit

Hypätään diy-protoilun parista hetkeksi takaisin ylätasoille. Kaupungistuneessa ja edelleen kaupungistuvassa maailmassa hukkaravinteiden alkuvirrat ja toisaalta ruoan kulutus keskittyvät kaupunkialueille, joilla suurin osa ihmisistä asuu. Logistisesti vaikuttaisi siis järkevältä että ruokaa pystyttäisiin myös tuottamaan kaupunkialueilla tai niiden läheisyydessä. Samalla pellolta lautaselle-ketjutkin lyhenisivät.  Ihmisjätöksiä hyödyntämällä voitaisiin säästyä osin jätteenkäsittelyn kustannuksilta ja ehkä muitakin kustannushyötyjä yhdistelemällä pystyisi ravinteiden kierrätyksestä tekemään kannattavaa ja toimivaa.

Suljettuun ravinnekiertoon siirtyminen merkittävässä määrin olisi erittäin radikaali muutos. Uskon että tällainen muutos voi syntyä ja siihen tarvitaan sekä sysäyksiä nykyjärjestelmään että kokonaan uusien järjestelmien luomista. Esimerkiksi jätevedenpuhdistamoiden biokaasutuotannon ohessa voidaan viemärilietteistä saada myös merkittäviä määriä ravinteita ja toisaalta uudet asuinalueet voitaisiin suunnitella ja rakentaa kokonaan toimimaan suljetun kierron varaan.

Kehitys kehittyy

Kääntöpöydälle on ensi vuonna tarkoitus rakentaa Tampereen AMK:n kanssa vesiviljelyjärjestelmä  “pisuaarista lautaselle”-periaatteella. Paikan päällä kerätty virtsa päätyy säilönnän jälkeen suoraan vesiviljelyjärjestelmän ravinteeksi. Järjestelmää asianmukaisesti käyttämällä, monitoroimalla ja testaamalla toivomme saavamme huomioarvon lisäksi rohkaisevia tuloksia virtsan lannoitekäytön helpottamiseksi ja jopa kokonaan uuden ruoantuotantotavan kehittämiseksi esimerkiksi kehittyvien maiden kaupunkeihin. Jos aihe yhtään kiinnostaa niin kannattaa olla kuulolla ja mieluusti suoraan yhteyksissäkin allekirjoittaneeseen!

 Teksti:

Jaakko Lehtonen, Kääntöpöydän koordinaattori

 

 

 

Haarukanjäljen blogisarja jatkaa Afrikan mantereella ja siirtyy Dodon Tany maitso -kehitysyhteistyöhankkeen maisemiin Madagaskarille. Seuraavassa Raherisoa, seitsemän lapsen äiti ja maanviljelijä kertoo, millaista on elämä madagaskarilaisella perhetilalla.

Nimeni on Raherisoa. Olen 82-vuotias seitsemän lapsen äiti (vanhin poikani on jo kuollut). Olen leski. Mieheni oli maanviljelijä ja minä ja kolme lastani jatkamme viljelyä. Maanviljelyn avulla pystyimme mieheni kanssa elättämään lapsemme. Kylämme sijaitsee 35 kilometriä Antananarivosta lounaaseen.

Tilan hoidosta huolehtii koko perhe

Nykyään tilallamme elää neljä perhettä, joihin kuuluu yhteensä 25 henkilöä. Meillä ei ole viljelyn lisäksi muuta työtä. Viljelemme vihanneksia, papuja, riisiä, kassavaa, maissia, bataattia, hedelmiä ja mansikkaa, joka on tärkeä tulonlähde. Pääkasvimme on riisi. Kasvatamme myös seebuja (monirotuinen nautaeläin), sikoja, ankkoja ja kanoja.

Kaikki meistä osallistuvat tilan hoitoon; miehet ovat vastuussa voimaa vaativasta työstä kuten kyntämisestä ja seebujen viemisestä laitumelle, kun taas naiset ja lapset huolehtivat kastelusta, kylvostä (riisi), rikkaruohojen kitkemisestä ja eläinten ruokkimisesta. Palveluksessamme on noin 10 naista auttamassa riisin kylvön aikaan ja heille maksetaan työstä per päivä.

Käytämme viljelyssä lannoitteena sekä lantaa että ostolannoitteita. Seebujen, sikojen ja kanojen lantaa käytetään suurimmalla osalla viljelyksistä. Ostolannoitteita ja torjunta-aineita tarvitaan erityisesti mansikan viljelyssä ja niitä ostamme Antananarivosta.

Karjalle ei tarvitse ostaa rehua, koska meillä on siihen tarkoitukseen kassavaa, bataattia, maissia ja riisiä sekä riisin lehtiä. Päivisin päästämme eläimet luontoon eikä niitä silloin tarvitse paljon ruokkia. Jos meillä ei talvella ole tarpeeksi heinää, voimme myös istuttaa sitä.

Meille suuri ongelma on siementen, lannoitteiden ja torjunta-aineiden korkea hinta. Sen lisäksi että meidän täytyy mennä Antananarivoon asti niitä ostamaan, niiden hinta nousee jatkuvasti. Sen vuoksi mennessämme Antananarivoon myymään tuotteitamme, käytämme hyväksi tilaisuuden ostaa niitä samalla. Myymme osan sadostamme riisiä lukuunottamatta ja käytämme loput siemeneksi ja ruuaksi.

Riisi takaa ruokaturvan, mansikka menee myyntiin

Emme koskaan myy riisiä, koska se takaa meille ruokaturvan koko vuodeksi. Mansikka on päämyyntituotteemme. Ongelmana on ilmastonmuutos talven myöhentymisen muodossa. Se vaikuttaa eniten mansikanviljelyyn. Emme enää tiedä, mikä on oikea aika sen istuttamiseen. Siksi meidän on käytettävä tehokkaita lannoitteita ja torjunta-aineita.

Eläimistä myymme osan siipikarjasta ja sioista. Seebuja puolestaan käytetään apuna riisin kylvössä vetämään kylvöauraa ja tuotteiden kuljetuksessa vetämään vaunuja. Tuotteista saatava hinta on yleensä tyydyttävä.

Tähän asti meillä on vielä käytössä perinteiset viljely ja karjankasvatustekniikat. Kylällämme ei ole mitään yhdistystä tai osuuskuntaa. Olemme tottuneet tekemään töitä perheen kesken. Olemme tyytyväisiä työhömme ja ylpeitä siitä, että olemme viljelijöitä. Jopa kaupungissa elävät lapseni ja lapsenlapseni tulevat tänne lomalla, koska he ikävöivät maatilan elämää.

Alkuperäisteksti:

Raherisoa

Käännös englanniksi ja kuvat:

Haingotiana Ramiarinjanahary

Käännös suomeksi:

Susanna Kaasinen/Haarukanjälki

Haarukanjäljen blogisarja siirtyy lounaissuomalaiselta ohrapellolta etiopialaisen kaupunkiviljelijän pihalle. Mitä Bahir Darissa asuvan pientuottaja Yayan arkeen kuuluu ja mitä haasteita kulttuuri asettaa tuotannolle, selviää ulkomaankirjeenvaihtajiemme Atte Penttilän ja Laura Kihlströmin tekemästä haastattelusta.

Yaya on etiopialainen mies, joka ansaitsee elantonsa niin maataloudesta kuin sivutoimisesta vartijan työstä. Hänen kotipaikkansa Bahir Dar on yhden Etiopian tuottoisimman maatalousalueen, Amharan läänin, lukuisista kaupungeista, Tana-järven rannalla sijaitseva leppoisa paikka.

Yaya on yhden sortin kaupunkiviljelijä, sillä Bahir Dar ei ole pieni maalaiskylä. Se on alati laajentuva kaupunki, jonka asukkaista kuitenkin moni harjoittaa takapihaviljelyä ja pienimuotoista kotieläintuotantoa.

Kolme lehmää, neljä vasikkaa, kolme kanaa ja kaksi tipua

Yayan pihalla asuu kolme lehmää, neljä vasikkaa, kolme kanaa ja kaksi tipua. Siinä on koko tila. Hänellä ei ole mahdollisuutta kasvintuotantoon maanpuutteen vuoksi. Yayan tila ei siis ole omavarainen, koska Yayan lehmät saavat muualta ostettua rehua, jota varten Yaya joutuu joskus ottamaan lainaa.

Rehu on tässä tapauksessa viljojen korsia, ruohoa ja jauhojen jauhamisesta ylijääviä jyvien palasia, joita ostetaan muulikärryllisinä torilta. Lehmät saavat myös paikalliset noug-öljyn puristusmäskiä.

Noug on paikallinen typensitojakasvi. Lisäksi siitä saadaan hyvää öljyä ruuanlaittoon. Valitettavasti nougin viljely on vähentymään päin. Jotkut viljelijät sanovat sen olevan vanhanaikainen kasvi, vaikkakin sen edut maanparannuksessa tiedetään.

Lehmät ovat maidontuotantoa varten, ja maito myydään lähialueen kahviloihin sekä naapureiden vauvoille. Kanojen munat myydään suoraan kuluttajille.

Paastoaika on pieneläintuottajalle ongelmallinen

Etiopia on pieneläintuottajalle siitä ongelmallinen maa, että paastoaikoina eläintuotteiden menekki on häviävän pieni. Paastopäiviä on viikossa kaksi, ja ympäri vuoden on jopa parin kuukauden mittaisia pidempiä paastoja.

Pientuottajille jatkojalostamisen vaatima pastörointi sekä kylmäsäilytys ovat kuitenkin ongelmallisia, koska ne vaativat suuria investointeja. Kananmunien säilyvyys on huomattavasti parempi, mutta niitäkin menee Yayalla pitkien paastojen aikana hukkaan.

Maidon myyntihinta on noin 10 etiopian birraa (ETB) litralta, mikä tarkoittaa alle 40 senttiä, joka puolestaan on lähes samansuuruinen hinta, jonka Euroopan maidontuottajat saavat litralta.

Yaya myy joka aamu muutaman litran maitoa ja kahden viikon välein noin 25 kananmunaa. Kananmunat lähtevät sopuhintaan 2,50 ETB kappale, eli noin 10 senttiä. Eurolla saa siis kymmenen kananmunaa. Jokainen kana tuottaa keskimäärin kolme munaa viikossa.

Hintojen nousu ei hyödytä tuottajia

Etiopiassa hinnat ovat koko ajan nousussa. Hintojen nousu ei ole kuitenkaan hyödyttänyt tuottajia, vaan päinvastoin. Kun Yaya ostaa ruokaa, esimerkiksi teffiä tai linssejä perheelleen sekä ruokoja tai ruohoa rehuksi, hänelle jää käteen vähemmän rahaa kuin aikaisemmin.

Yayalle ei ole kuitenkaan ole hätää rahan tai perheen ruokaturvan suhteen, sillä hän saa lisätienestejä vartijan työstään. Yayan työpäivät ovat kymmenentuntisia, eli melkein koko valoisan ajan. Yayan vaimo on kokopäiväisesti kotona hoitamassa eläimiä sekä pientä lasta. Viikonloppuisin Yayakin kerkeää osallistumaan enemmän kotihommiin.

Yaya on vartijatyönsä ohessa oppinut paljon puutarhanhoidosta ja erilaisten viljelykasvien kasvuvaatimuksista. Yaya lannoittaa kasveja kompostilla sekä lehmiensä tuottamalla lannalla, jota hän myös myy 40 ETB:n hintaan per säkki. Punainen maa ilman näitä oheistuotteita ei juurikaan sisällä ravinteita, joilla esimerkiksi kuvassa näkyvät maissit ovat kasvaneet.

Etiopiassa, kuten Suomessakin on paljon osuuskuntia. Yayakin kuului ennen maito-osuuskuntaan, josta sai neuvoja eläimien hoitoon ja maidontuotantoon. Osuuskunnassa syntyi kuitenkin riitoja rahasta, ja Yaya pakkasi lehmänsä, kiitti, kumarsi ja poistui osuuskunnasta.

Hän ei tunnu katuvan päätöstään, mitä sitä riitelevässä porukassa hengailemaan. Toisaalta jäsenyyden myötä katosivat erilaiset neuvontapalvelut.

Kysymykseen siitä tekisikö Yaya elinkeinonsa suhteen jotakin erilailla jos voisi, on vastauksena lyhyt ei.

Haastattelu ja teksti:

Atte Penttilä (unionguy.fi)

& Laura Kihlström (selamselam.me)

Molemmat toimivat apulaisasiantuntijoina maa- ja metsätalousalan kehitysyhteistyöhankkeissa Bahir Darin kaupungissa, Etiopiassa.

Kuva: Atte Penttilä

Kuka olisikaan sopivampi avaamaan Haarukanjäljen ruokaturvaa käsittelevän blogisarjan kuin ruoantuottaja? Jos on kesän sää  jälleen tänä vuonna ollut suomalaisille intohimoisen keskustelun aihe, on se sitä vielä enemmän suomalaisille viljelijöille. Lounaissuomalainen viljelijä Airi Kulmala kertoo, miksi näin on, ja vastaa myös usein toistuvaan kysymykseen, miksi suomalaisille viljelijöille maksetaan maataloustukia.

Tervehdys täältä maatilalta, jossa viljelen oluen ja vaalean leivän raaka-ainetta eli mallasohraa ja vehnää. Käytän ns. tavanomaista tuotantotapaa kuten noin 90 % Suomen tiloista tekee.

Viljojen lisäksi minulla on erilaisia nurmia, joille ei anneta lisäravinteita eikä käytetä kasvinsuojeluaineita. Niiden satoa ei myöskään korjata, vaan ne tarjoavat elinympäristön monille eläimille ja pienemmille eliöille samalla kun tavoitellaan vesiensuojeluhyötyjä.

Tilani pinta-ala vastaa tilastojen mukaista keskikokoisen tilan alaa eli runsasta neljääkymmentä hehtaaria. Suomessa tuotantoeläimiä on vain kahdella tilalla kymmenestä. Minä kuulun enemmistöön, pihalla seisova navetta on ollut tyhjillään jo kohta 30 vuotta. Kasvinviljelijä ei ole sidottu työmaalleen samalla tavalla 24/7 kuten kotieläimiä pitävä, mutta työt on kuitenkin hoidettava ajallaan.

Kesällä viljelijän työ käy kuntoilusta

Kevään koittaessa kylvöjalka alkaa kummasti vipattaa vaikka viljelijän työ kuinka välillä kyllästyttäisi. Kylvöaika on yksi vuoden kiireisimmistä. Silloin on edettävä ripeästi, jotta kasvukausi saadaan hyödynnettyä tarkoin. Kun kylvöt on saatu tehdyksi, voi vain toivoa suosiollista kasvukautta.

Kun vilja on hyvällä oraalla ja kasvattaa kortta, työllistävät kasvinsuojeluun liittyvät työt, joilla turvataan kasvien kasvua, jotta erilaiset taudit ja rikkakasvit eivät saa niistä yliotetta. Torjunta perustuu kuitenkin aina todettuun tarpeeseen, sillä terve kasvi ei tarvitse lääkettä. Tuhohyönteisiä olen koko 20-vuotisen viljelyhistoriani aikana torjunut kerran pari.

Miksi tämä kaikki tehdään? Mitä paremmin kasvit voivat, sitä suuremman ja paremmin käyttötarkoitukseensa soveltuvan sadon ne tuottavat veden, lämmön, valon ja ravinteiden avulla. Maassa olevat kasvinravinteet päätyvät kasviin mm. valkuaisaineiksi ja hiilihydraateiksi. Tavoite on, että maahan jää sadon korjuun jäljiltä mahdollisimman vähän ravinteita sellaisessa muodossa, jossa ne voivat päätyä kuormittamaan vesiä ja ilmaa ennekuin seuraava kasvi niitä hyödyntää.

Jos olet heinäkuussa nähnyt viljelijän kävelevän pellolla edes takaisin, ei hän ole ollut todennäköisesti lenkillä vaan etsimässä, ja huonolla tuurilla myös säkkiin keräämässä, hukkakauraa. Kyllähän tässä työssä myös kilometrejä kertyy eli sen puolesta käy kuntoilunakin. Laki määrää torjumaan hukkakauraa. Kasvi ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta valloittaa helposti pellot omaksi kasvupaikakseen.

Vastapuidun viljan tuoksu ja jaloissa rapiseva sänki

Kun elokuu koittaa, alkaa sadonkorjuu olla käsillä. Tämä työ hyvissä oloissa käy juhlasta. Vastapuidun viljan tuoksu ja jaloissa rapiseva sänki aurinkoisena päivänä on yksi parhaista hetkistä.

Jos korjuuaikana sataa paljon ja maat kastuvat litimäriksi, on juhlafiilis kuitenkin kaukana. Sateen jälkeen on odotettava myös kasvustojen kuivumista. Ei riitä, että sade taukoaa. Hyvällä tuurilla sadonkorjuuseen menee pari viikkoa, huonolla tuurilla pari kuukautta. Tämän jälkeen onkin enää maan muokkaus jäljellä, jotta seuraavana keväänä on taas hyvä jatkaa.

Kasvit tarvitsevat sopivasti vettä ja lämpöä

Kuten vähintään rivien välistä olette lukeneet, on säätilalla viljelijälle paljon suurempi merkitys kuin kaupunkilaisille. Säästä puhuminen on meille viljelijöille muutakin kuin kohteliasta small talkia. Vettä ja lämpöä tarvitaan sopivasti. Ei liikaa, koska emme viljele riisiä. Myös liika kuivuus ja kuumuus tappavat kasvit tai vähintään heikentävät kasvun, kuten käy ruukkukukillekin, jos unohtaa kastelun.

Se, mikä on hyvä sää, vaihtelee kasvukauden aikana. Aluksi tarvitaan enemmän kosteutta, jotta kasvu lähtee hyvään käyntiin. Lämpötilan ei olisi hyvä olla hellelukemissa, jotta kasvi kehittää myös hyvät juuret. Sadonkorjuun aikaan elo-syyskuussa toivotaan kuivia kelejä, jotta luonto kuivattaisi sadon mahdollisimman kuivaksi pellolla. Näin viljan kuivaustarve ulkopuolista energiaa käyttäen jää pienemmäksi. Tämä säästää myös rahaa.

Miksi tukia maksetaan?

Jossakin vaiheessa sitten myyn tuotetun sadon. Jos kaiken myy kerralla, on vain yksi tilipäivä vuodessa. Kuluja on kuitenkin läpi vuoden: tarvikkeiden ostoja, lainan lyhennyksiä ja ihan normaalin arjen kuluja kuten kaikilla muillakin. Pitää vain suunnitella vähän tarkemmin.

Nykyisin viljelijä saa vajaan kolmanneksen tuloistaan erilaisina tukina. Osa tuesta on pikemminkin korvausta: viljelijälle korvataan esimerkiksi erityisistä ympäristönhoitotoimista syntyneitä kuluja.  Osa on suoraa tukea, mutta ketä lopulta tuetaan. Viljelijälle maksetaan tuotteista vähemmän kuin niiden tuottamiseen kuluu rahaa, tuilla paikataan tätä erotusta.

Toinen vaihtoehto olisi, että viljelijä saa suoraan tuotteistaan selvästi korkeamman hinnan. Tämä näkyisi myös kuluttajan kukkarossa. Moni viljelijä haluaisi luopua tuista, sillä tuotteen hinnan kautta tuleva korvaus kannustaa yrittämään entistä paremmin.

Tuet eivät kuitenkaan tule viljelijälle kuin Manulle illallinen. Tukien määrät ja muodot vaihtelevat, tukia pitää hakea vuosittain ja niiden eteen on noudatettava moninaisia ehtoja, joiden noudattamista myös valvotaan. Valvonta on ymmärrettävää, koska kyse on yhteiskunnan rahojen käyttämisestä. Valvonnan määrää ei kuitenkaan pidä paisuttaa mahdottomaksi, sillä valvontakaan ei ole ilmaista.

Suurimmalla osalla valvotuista tiloista ei löydy mitään rikkeitä, mutta valvonta herättää kuitenkin viljelijässä pelkoa – olenko tehnyt sittenkään kaikkea oikein vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Ehdot muuttuvat ja monimutkaistuvat koko ajan. Pelkästään tukien hakuoppaassa oli 128 sivua tänä vuonna, joten tahattomat virheet ovat hyvinkin mahdollisia.

Viljelijän työ on osittain elämäntapa, mutta se on myös ankaraa työtä menestymisen ja epäonnistumisen hetkineen.  Tämä on yhtä arkea ja juhlaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvat: Airi Kulmala